Kun aloin lukemaan tätä kirjaa, totesin ensin, miten
hienosti se alkaa.
Ensin lyhyt eräänlainen omistuskirjoitus: Tarina kerrotaan
niille, jotka uskaltavat nähdä – niille,
jotka lukevat, pitävät lukemisesta ja ajattelevat lukemaansa.
Sitten alkulukujen rakenne: Ensimmäisessä lyhyessä luvussa
ilmeisestikin aikuinen Kim saa puhelun ystävältään Bellalta vuosien takaa.
Hänen on tultava tapaamiseen, kolmas nuoruuden ystävä Momo on jo tulossa. Ei
kerrota mistä on kysymys, vaan jatketaan esittelemällä nämä kaksi muuta tyttöä
omissa luvuissaan limittäin nykyhetken kanssa.
Kerronta siirtyy lapsuuden ja nuoruuden rajamaille:
epämiellyttävään teini-ikään. Silloin seisoskellaan koulun käytävillä ja
etsitään turvaa ystävistä.
Ja sitten kirjoittamiini muistiinpanoihin ilmaantuu aika
lailla kirosanoja ja huutomerkkejä. En meinaa pysyä nojatuolissa, on selattava
kirjaa alkuun ja takaisin siihen missä olen menossa, ja huutomerkkien ja
ällistyksestä kertovien isojen kirjainten käyttö lisääntyy mitä pidemmälle
tarinaan imeydyn. Nerokasta! Ei voi olla totta!
Sitten on vaan luettava. Koko. Kirja. Heti.
Raapustin siis muistiinpanoja samalla kun luin, jotta pystyn
rakentamaan edes jotenkin järkevän blogitekstin tai kirjavinkin. Joten siis
tämä blogiteksti, niin, siis, tarkoitan, kirja teki minuun lähtemättömän
vaikutuksen ja voin suositella sitä ihan kaikille maailman ihmisille, joita
lukeminen kiinnostaa. Erityinen kohderyhmä voisi olla noin yhdeksäsluokkalaiset
ja sitä vanhemmat nuoret, jotka tuskailevat ah niin ihanan teini-iän kynsissä. Kirja
jää mietityttämään, ilahduttamaan ja vihastuttamaan.
Tästä on muuten tulossa elokuva syksyllä 2015.
Seita
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti